Kauhuja ja tärinöitä

Koin tänään pelottavimmat hetket miun ja Iineksen yhteiselon aikana. Vieläki ihan vapisuttaa...

Eilinen oli miulla ja Villellä yhtä hullunmyllyä, kun piti töissä juosta. Niinpä Iin eiliset lenkkeilyt jäi vähemmälle. Nyt tänään sitten ajattelin ilahduttaa Iitä ronskilla metsälenkillä Repokallion ympäri - sais tyty juosta vapaana ja nuuskia meheviä metsän hajuja!

Pari kilsaa oltiin ehditty mennä riemukkaasti kirmaillen, kun Ii sitten jäi jälkeen ja laahusti hitaasti perästä. Jäin odottamaan ja kun tyttö sai miut kiinni, alkoi oksentaminen. No ei siinä mitään, oksentaminen on meijän perrolla normaalia, kun tulee sitä heinää vedettyä kesällä niin paljon välipaloina. Mutta siinä vaiheessa, kun käännyttiin oikopolulle, että olisi vähän lyhkäsempi matka tepsutella mahavaivaisen perrolikan kanssa takaisin kotiin - romahti Iin tila ihan täysin! Tytön jalat ei enää kantanu ja Ii hoiperteli vaivalloisesti muutaman hataran askeleen kunnes jäi reppanana seisomaan paikalleen.

Siinä iski miulla paniikki. Matkaa kotiin oli se pari kilsaa, ja vaikka Ii painaaki 11,6kg, en mie ois sitä jaksanu takaisin kantaa. Soitin ekana Villelle, joka oli töissä. Harmi vaan, että ekaa kertaa ikinä, sen puhelin oli jääny kotiin. Seuraavaksi soitin miun veljelle, joka onneksemme oli kotonaan ja heti valmis lähtemään pelastamaan meijät! Antti kun kaahasi matkaan, nappasin mie Iin kainaloon ja lähin juoksemaan tyttö sylissä metästä lähimmän tien varteen. Kyytiä odotellessa ehin tarkistella aristaako Ii jostain tai onko kurkussa jotain - mitään ei löytyny, mutta tyttö ei vaan millään jaksanut seisoa jaloillaan, eikä ottanut katsekontaktia vaan nuokkui silmät puoliksi ummessa.

Hypättiin Antin kyytiin ja alettiin miettiä lähintä eläinlääkäriä, joka olisi vielä viiden maissa auki. Päivystävän eläinlääkärin numerohan siis on pitänyt jo kauan aikaa sitten etsiä ja tallentaa puhelimeen, mutta muka ikinä sitä ei vain ollut ehtinyt tehdä.... Työni puolesta oon ollu pesemässä erään Joensuulaisen eläinlääkärin ikkunoita ja tiesin, että siellä henkilökunta on ainakin sinne viiteen asti paikalla. Ja eiku kaasu pohjaan! Iines nuokkui koko ikuisuudelta tuntuvan matkan miun sylissä, (eli ehkä 10min) kunnes saavuttiin lääkäriin. Lääkärissä totta kai jouduttiin ilman ajanvarausta jonon hännille, koska Iines "ei näyttänyt olevan kuolemaisillaan." Miusta tilanne nyt oli ainakin tuhat kertaa kamalampi! Puoltoista tuntia odotettiin ja Ii jatkoi nuokkumista miun sylissä. Välillä yritettiin vähän jalotella ja vesiki alkoi maistua tytölle. Kun sitten päästiin vihdoin ja viimein tutkittavaksi, Ii oli jo huomattaavsti paremmassa kunnossa - pysyi jopa jaloillaan ja kykeni ottamaan pari laukka-askeltakin, kun lääkäri sitä pyysi! Lääkäriä, tai ketään muutakaan paikalla ollutta, Iines ei tervehtinyt tuttuun tapaan pussailemalla - tyttö hakeutui mieluummin rauhalliseen paikkaan, missä ei tarvinnut ottaa kontaktia kehenkään. Iiltä tutkittiin silmät, suu ja kuunneltiin sydänäänet - mutta mitään ei löytynyt. Lääkäri epäili, että olisiko ampiaisenpisto mahdollinen, mutta mie epäilen, että kyseessä on se sama idiootti, joka on viskellyt myrkkynamuja jopa meidän kerrostalon pihassa ja jonka ansaan naapurin koiraki on joutunu!

Mitäs nyt sitten? Lääkäri määräs Iinekselle 3 päivää lepoa ja jos vielä samanlainen kohtaus toistuu, pitää Ii kyydittää heti takaisin lääkäriin ja ottaa verikokeet ja tutkia sydän tarkemmin.
Nyt, kun noista kauhun hetkistä on kulunu reilu nelisen tuntia, pysyy vesi tytön masussa ja jopa yksi makupalakin maistui!

Toivottavasti mitään tämmöstä ei sattuis enää toiste! Ja toivottavasti se, joka viskelee myrkkynameja ympäriinsä, jää kiinni ja ottaa vastuun tekemisistään!